Menomatkalla välilaskun aikana Frankfurtin lentokentällä juostu kova harjoitus meinasi olla kohtalokas. Väistäessäni isoperseistä lentokenttävirkailijaa, turoilin itseni suoraan päin kahvikojua, tietysti polvi edellä. Polvihan oli rytäkän jälkeen sen verran kipeä, että tiesin vaihtoehtoja olevan kaksi. Joko lento takaisin Suomeen ja leikattavaksi, tai Portugaliin leirille peukut pystyssä, olihan matkakin jo maksettu. Pakkohan se oli leirille lähteä, tai matkaa sinne jatkaa.
Majoitus oli kauniin luonnon keskellä (ei mitään) oleva maatalo. Mainio paikka harjoitteluun. Perillä ensimmäisenä päivänä polvi oli erittäin kipeä. Pystyin juoksemaan ensimmäisen päivän aamuna 5min, kunnes kipu oli kestämättömän kova. Puolen päivän aikaan pystyin juoksemaan jo 15minuuttia. Päiväkaljan jälkeen meni jo 30minuuttia. Juoksin, itkin ja konttasin. Ensimmäisen päivän iltana olin oppinut jo kestämään kipua ja pystyin juoksemaan tunnin. Siitä alkoi harjoittelu.
Joka aamu heräsin kello 6.30, join lasin vettä ja juoksin 15-20km, rauhallista vauhtia. Joskus lähdin
liikkeelle jopa aivan kävellen, josta pikkuhiljaa kiihdytin rauhalliseksi juoksuksi, n.4min/km. Harjoituksen jälkeen söin aamupalan. Suoraan puusta sai poimittua appelsiinin ja majatalon pihasta sai poimia kanan yön aikana munimia munia. Lisäksi söin aina aamuisin lusikallisen hunajaa. Kello 11.00 oli päivän pääharjoitus, joka oli useimmiten suunnitusta. Joko 4-5 sprinttirataa tai 20-30km pitkä rata joka päivä. Oli sprinttiä, oli multiteknikaalia, oli kaikkea. Oli pitkää ja vielä pidempää väliä. Päivisin vedin kevyen lounaan ja päiväsumpit, joka olikin päivän kohokohtia. Iltaisin kolme kertaa viikossa pyöräilin 50km /per suunta lähimmälle urheilukentälle, jossa otin vähän vetoja fiiliksen mukaan. 20x tonni kiihtyvästi 3.00 keskiarvolla tai 15km ins'n'outseja 50m pätkissä
n. 2.50-2.45 vauhtia. Majatalon pihalla pyöri kanoja ja riikinkukkoja, joita sai vapaasti popsia päivälliseksi. Iltaisin join aina vähintään sixterin kaljaa, jotta en vajonnut yksinäisyyden mukanaan tuomaan henkiseen masennukseen. Polvikin oli välillä niin perkeleen kipeä, että joutui ottamaan myös hieman vahvempaa. Mitä pidempi harjoitus, sitä isompi pullo. Viikossa kilometrejä kertyi noin 300.
Näin meni muutama kuukausi.
Jossain vaiheessa rahat alkoivat käydä vähiin ja oli elettävä tarkasti. Huomasinkin eläneeni jo pari viikkoa pelkällä patongilla ja kaljalla. Yleensähän en juo kuin harjoituksen jälkeen, mutta nyt kalja oli tärkeä itsesäälin peittämiseksi. Harjoitusmäärätkin olivat samalla kasvaneet 360kilsaan viikossa. Tunsin vain pakottavaa tarvetta suunnistaa, aina oli pakko päästä suunnistamaan, satoi tai paistoi. Olin jo mielessäni ajatellut, että joudun turvautumaan suurlähetystömme apuun, mutta lähetin kuitenkin viimeisillä roposilla sähkeen seuralle. Siinä luki vain yksi sana: RAHAT.
Joka aamu kävin kujuilemassa majatalon emännältä, että olisikohan tullut telegrammia Suomesta, mutta jouduin pettymään kerta toisensa jälkeen. Eräänä kauniina tiistai-iltana, kun rahaa oli jäljellä enää yhteen yhdistettyyn kalja-patonki ateriaan, olin juuri tullut 40kilsan (2h 10min) kevyeltä iltalenkiltäni ja venyttelin pohkeita pihalla, kun majatalon emäntä vihelteli perään, että nyt olisi telegrammeri pyrähdellyt siihen malliin, että saattaisin tykätä. Telegrammissa luki pankin nimi, josta saisin noutaa lisää rahaa. Jipii.
Sinä iltana en syönyt mitään. Join loput rahani.
Seuraavana aamuna juoksin 25x tonnin 2.50 keskiarvolla kuin vettä vain. Reenin jälkeen hipsin pankkiin ja sanoin: "rahani, por favor". Menin saman tien lähimpään mäkkäriin vetämään happymealin. Illalla vaihdoin majoitukseni Evora City Hotelliin ja tein sopimuksen hotellin omistajan kanssa, että saan syödä ja juoda niin paljon kuin haluan, milloin haluan. Aurinkokin oli paistanut kirkkaalta taivaalta jo kolme kuukautta putkeen, joten olosuhteet olivat kohdillaan. Päätin aloittaa hirmuisen harjoittelun. Nostin samantien harjoitusmäärät Taivaisen tasolle.
Päässä soi vain laulu ”ensh kauel”.
-tummien vesien tulkki, vieraileva kirjoittaja
